Haluatko kuulla, miten Lydian tarina jatkuu? Ota mukava asento, sillä tässä tulee seuraava osa!

…Oli selvää, miten perheen hierarkia toimi. Lydian paikka oli sivussa, vaikka kyseessä oli hänen kotiseutunsa ja hänen omalle isälleen aikoinaan kuulunut maa.

Ympärillä olevat vieraat juttelivat iloisesti, naurahtelivat ja kilistelivät maljoja. Tara loisti huoneen keskipisteenä, ja Deborah-äiti otti vastaan onnitteluja tyttärensä upeasta uudesta kodista. Kukaan ei kiinnittänyt Lydiaan sen suurempaa huomiota – paitsi silloin, kun Deborah loi häneen kylmän, vaativan katseen kohti keittiösaarekkeella odottavaa manilakansiota.

Viesti oli selvä: Hoida velvollisuutesi ja allekirjoita paperi, jotta pääsemme eteenpäin.

Lydia seisoi hetken paikallaan keittiön ja olohuoneen rajalla. Hän tunsi tutun, polttavan tunteen rinnassaan, saman tunteen, joka sai hänet seitsemän vuotta sitten jättämään virkamerkkinsä äitinsä pöydälle ja astumaan isänsä lava-auton kyytiin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut se nuori, uupunut ja pelokas nainen, joka oli paennut vuorien yli Richmondiin.

Hän oli nyt Virginian valitustuomioistuimen kirjaaja. Hän tiesi tarkalleen, mitä asiakirjoilla oli väliä – ja mitä petoksia arkistokaappien kätköissä saatettiin yrittää lakaista maton alle.

Lydia käveli hitaasti keittiösaarekkeen luo.

Deborah astui lähemmäksi, pitäen huolen siitä, että muutkin ympärillä olevat kuulsivat hänen äänensä. – Älä nyt tee tästä numeroa, Lydia. Kyse on vain muodollisuudesta. Vanno pankille, ettei isäsi jättänyt testamenttia, niin saat tämän vihdoin pois päiväjärjestyksestä.

Lydia tarttui kynään, mutta ei avannut kansiota. Hän katsoi äitiään suoraan silmiin – samaan katseeseen, jolla Deborah oli hallinnut Tazewell Countyn käräjäoikeutta vuosikymmeniä.

– Isäni jätti testamentin, äiti, Lydia sanoi rauhallisesti, mutta tarpeeksi kovaa, että ympärillä olleet vieraat vaikenivat. – Ja me kaikki tiedämme tasan tarkkaan, missä se on. Se on samassa paikassa, minne laitoit Cody Blevinsin oikeusasiakirjat vuosia sitten silloin, kun halusit suojella perheen etuja.

Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Tara hätkähti, ja hänen hymynsä hyytyi kasvoille. Deborahin ilme muuttui sekunnin murto-osassa kivikasvoksi, jonka silmät välähtivät vaarallisesti.

– Älä puhu höpöjä, Deborah sisisi hampaittensa välistä. – Allekirjoita se paperi heti!

– En allekirjoita, Lydia sanoi selväsanaisesti, laski kynän takaisin pöydälle ja työnsi kansion kauemmas itsestään. – Tämä maa kuuluu minulle isäni tahdon mukaisesti. Et voi varastaa sitä tältä tilalta sen enempää kuin voit pyyhkiä pois menneisyyttäkään.

Ennen kuin Deborah ehti avata suutaan vastatakseen, ulko-ovi aukesi.

Kaikkien katseet kääntyivät eteisautoon. Sisään astui mies tummassa puvussa, hieman hengästyneenä. Se oli Russell Ashby, vauraan Ashby Furnituren omistaja – ja Lydian appiukko. Hänen perässään astui huoneeseen Graham, Lydian aviomies, joka oli päättänytkin seurata vaimoaan pitkän matkan päälle.

Russell Ashby vilkaisi täyttä huonetta, luotasi katseellaan Deborahia ja astui sitten suoraan Lydian viereen. Hän laski kätensä tukevasti Lydian olkapäälle.

– Toivottavasti emme tulleet liian aikaisin, Russell sanoi rauhallisella, arvovaltaisella äänellään. – Poikani kertoi minulle puhelimessa, millaista painostusta täällä harjoitetaan. Halusin vain tulla henkilökohtaisesti tarkistamaan tilanteen ja muistuttamaan kaikkia läsnäolijoita siitä, että yritykseni ja perheemme seisoo täysin minun miniäni, Lydian, takana.

Tara päästi pienen, kauhistuneenähkäisyn toimitusjohtajansa edessä, ja Deborahin kasvot menivät täysin kalpeiksi.

Haluatko, että kerron vielä, miten tilanne ratkesi lopullisesti ja miten Deborah ja Tara saivat ansionsa mukaan?